Missä viipyvät journalismi-innovaatiot?
Blogiteksti on litteroitu puheenvuoroni Hiipivä teknologia, muuttuva journalismi -webinaarista 7.9.2020
Kun Kambrikauden räjähdykseksi kutsuttu valtava evoluutiohyppy tapahtui 500 miljoonaa vuotta sitten, elonkirjo eli monipuolistui nopeasti. Syntyi ensimmäistä kertaa kovia kuoria, piikkejä ja silmiä ja muita tällaisia merkittäviä muutoksia. On arveltu, että se johtui siitä, että ensimmäistä kertaa elämän historiassa paksut pilviverhot maapallon yllä alkoivat repeillä, ja suoraa auringonvaloa tuli maailman pinnalle.
Filosofi Danniel Dennett on sanonut, että digitalisaation mukanaan tuoma läpinäkyvyys on vastaavanlainen toimintamallin muutos kuin Kambrinen räjähdys oli eliökunnalle. Mutta koska me vielä olemme pimeyden toimintamalleissa kiinni, niin läpinäkyvyyden muutosta tai merkitystä ei ole todella ymmärretty. Toimintaympäristö on muuttunut, mutta meidän yhteiskuntamme toimintamallit ovat vielä vanhaan toimintaympäristöön suunnitellut.
Erityisesti minua kiinnostaa se, että kun meillä on näitä uusia digitaalisia mahdollisuuksia, kuten Facebook ja Instagram, niin kuinka ne journalismin näkökulmasta ovat vastauksia kysymykseen “Miten”. Me myös innovoimme uusia mediainnovaatioita vastaamalla kysymykseen “Miten tämän voisi tehdä”. “Voisiko tämä olla podcast, vai sittenkin nettisivu?”. Miten-kysymykseen vastauksena keksitään käyttötapoja. On kuitenkin kaksi perimmäisempää kysymystä.
Toinen on “missä”. “Missä journalismin kuluttaminen tai tuottaminen tapahtuu”. Vastaus missä-kysymykseen on muuttunut. Journalismia käytetään paljon pirstaleisemmin kuin ennen ja tänä maailmanaikana sitä ei edes tehdä lasikuutioissa, vaan kotikoneilla. Missä-kysymyksen vastaukset ovat käyttökonteksteja, ja ne ovat tärkeä osa onnistunutta innovaatioprosessia.
On kuitenkin vielä perimmäisempi kysymys. Ja tänään mä ajattelin puhua pääasiassa tästä viimeisestä, eli kysymyksestä “Miksi”. Vastaus “Miksi”-kysymykseen paljastaa motivaatioita.
Kuitenkin yleensä kun puhutaan median murroksesta, niin puhutaan tästä “miten”-kysymyksen vastauksen muuttumisesta.
Tässä joku viikko sitten kun luin paperilehteä, siinä oli kaksikin erilaista esimerkkiä siitä, kuinka aiempi journalismin käyttötapa on vääjäämättömässä muutoksessa. Suomessa ollaan lopettamassa sekä varhaisjakelua että sanomalehtipaperin valmistamista. Vaikka tiedämme, että sanomalehtien varhaisjakelua yritetään vielä tukea julkisen vallan toimesta, ja että sanomalehtipaperit suomalaisiin lehtiin valmistetaan tällä hetkellä kaiketi Etelä-Afrikassa, ei voi välttyä ajattelemasta että vietämme jo pitkään saattohoidossa riutuneen paperisen journalistisen muodon hautajaisia.
Ihan kuin yksi eliölaji olisi toimintaympäristön muutoksen takia ajautumassa sukupuuttoon, mutta tämä eliölaji on tärkeä koko ekosysteemin selviämisen kannalta. Kovasta journalistisesta uutistuotannosta leijonanaosa tapahtuu yhä osin paperiin perustuvalla liiketoimintamallilla kaikkialla maailmassa.
Koska mediainnovaatio on ymmärretty ensisijaisesti miten-kysymykseen vastaamisena, korostuu mediainnovaatiotoiminnassa keskeisesti teknologinen murros. Esimerkiksi Instagram ja Tiktok olivat oikeastaan varsin triviaaleja mediainnovaatioita, joilla on varsin kursorinen yhteys journalismiin. Instagramin tulon jälkeen oli päivän selvää, että seuraava teknologinen mediainnovaatio tapahtuu videomuodon avulla. Kesti muutamia vuosia, ennen kuin joku sai aikaan tavan jolla ihmisten valtavan tuotteliaisuuden kanavoiminen mielekkäästi kulutettavaksi videopohjaiseksi tuotteeksi onnistuu. Mutta journalismia nämä uudet alustat eivät juurikaan tue.
Nyt kun läpinäkyvyyden Kambrinen räjähdys on tapahtunut meidän yhteiskunnassamme, ja olemme siirtyneet pilvien verhoman pimeyden aikakaudesta valon aikakauteen, niin toki yksi kiinnostava kysymys kuuluu että mitä se tarkoittaa journalismille — ei pelkästään journalismin käyttötavoille, vaan myös syille tehdä, kuluttaa ja kummastella journalismia. Journalismi on yhteiskunnan silmät: sen avulla me olemme nähneet aiemmassa pilviverhojen yhteiskunnassa. Myös uudessa, valoisammassa ympäristössä tarvitaan jonkinlaisia yhteiskunnan aistielimiä.
Samaan aikaan kun journalismin pitäisi olla juuri se toiminnan kenttä, mikä muuttuu kaikkein merkittävimmillä tavoilla kun siirrymme läpinäkyvyyden valontäyttämään toimintaympäristöön, nykyinen journalistinen liiketoimintaparadigma ei ole juuri muuttunut vaikka sen käyttötavat ovatkin muuttuneet.
Katselin äskettäin, millaisia uusia journalistisia startuppeja on viime aikoina tullut. Nehän ovat pääasiassa jonkinlaisia digitaalisia lehtiä, joissa journalistinen innovaatio on tavanomaista ja sovinnaista, tai erilaisia mainoskohdentamiseen liittyviä palveluita, jotka eivät ole journalismin kannalta kovin kiinnostavia. Sen sijaan ne ovat vanhan toimintamallin mukaisia näennäisiä käyttötapainnovaatioita.
Vaikuttaa siltä, että meidän on ymmärrettävä millä perusteella journalismin nykyinen liiketoimintaparadigma pysyy pystyssä, ennen kuin pystymme kuvittelemaan vaihtoehtoisia tapoja vastata siihen mieltäkutkuttavaan “miksi”-kysymykseen.
Nykyinen journalismin liiketoimintaparadigma perustuu esimerkiksi seuraavaan neljään tukipilariin.
Periodinen julkaiseminen. Se tarkoittaa sitä, että journalismia julkaistaan säännöllisesti, esimerkiksi viikkolehtien, päivälehtien tai puoli yhdeksän uutisten muodossa. Myös online- ja on-platform julkaiseminen on periodista, sillä niissä julkaistaan koko ajan vähän samaan tapaan kuin 24 tunnin uutiskanavalla televisiossa. Tavoitteena on täyttää lukijoiden kognitiivinen tila ja huomiokyky. On keskeistä huomata, että vaikka julkaiseminen on periodista, tapahtumat maailmassa eivät usein sitä ole.
Uutisille itsessään on tarvetta. Journalismissa on uskomus siitä, että uutisia — siis ajankohtaisia päivityksiä maailman tilasta — tarvitaan.
Journalismin kahdet markkinat. Sanomalehti tai muu mediatuote myydään kuluttajille, ja sitten kuluttajien lukumäärä tai yksittäiset silmäparit myydään mainostajille.
Differentaatio joko kattavuudella tai aiheella. Perustuen ikivanhaan ongelmaan siitä, että päivälehtiä ei ehditty viedä koko maahan ajoissa, journalististen tuotteet keskittyvät perinteisesti joko alueelliseksi yleismediaksi tai maatieteellisesti kattavaksi niche-mediaksi. Monet online-julkaisut ovat tästä syystä niche-medioita, ja liittyvät vaikkapa koiriin tai neulontaan.
Nämä äsken mainitut tukipilarit tukevat toisiaan. Esimerkiksi se, että on olemassa periodinen julkaisemisen muoto ja se että uutiselle kuvitellaan olevan tarve, niin siitä seuraa se että journalistista tuotetta voidaan myydä vaikka se ei useimmiten pidä sisällään lainkaan hyödyllistä tietoa. Informaatiohyödyke on jatkuvasti koettava, jotta saadaan selville että sen sisältämä tieto ei ole hyödyllistä. Lehti avataan, koska ikinä ei voi tietää jos siellä kuitenkin on jotain hyödyllistä. Tällä kikalla nykyinen journalistinen liiketoimintaparadigma voi myydä tuotetta joka sisältää vain irrelevanttia tietoa.
Se, että julkaiseminen on periodista ja on olemassa kahdet markkinat tarkoittaa sitä, että mainospinta uudistuu jatkuvasti. Mainostilaa voidaan koko ajan myydä.
Se, että on olemassa äsken mainittu differentaation tapa, ja samalla hyödynnetään kaksien markkinoiden toimintamallia, mahdollistaa sen, että asiakassegmentointi mainostajalle on aina tehty ennalta. Tämä oli aikanaan erittäin hyödyllistä.
Käytännössä koko journalistinen uutisteollisuus perustuu tällaisiin peruspilareiden välisiin, toisiaan tukeviin suhteisiin, jotka mahdollistavat journalistisen liiketoimintaparadigman.
Mutta nämä kaikki tukipilarit, mitkä olen yllä kuvannut, ovat pohjimmiltaan lahoja. Ne ovat kuin geenejä, joiden koodaamaan eliön piirteet eivät lisää menestymisen mahdollisuuksia uudessa, valoa täynnä olevassa maastossa.
Periodisuuden osalta argumentti on hieman monimutkainen, ja perustuu muutamaan perusoletukseen digitaalisten informaatiohyödykkeiden luonteesta. Lyhyesti kuvattuna hyödyttömän tiedon paketointi ja myynti tuotteena ei mahdollista toistuvasti julkaistujen informaatiohyödykkeiden kertyvien hyötyjen hyödyntämistä.
Se, että uutiselle on tarvetta, ei tarkalleen ottaen myöskään pidä paikkaansa. Historialliset ja antropologiset tutkimukset antavat ymmärtää, että ihmisyhteisöillä on aina ollut kysyntää tarkalle ja relevantille tiedolle. Mutta se, että joku asia on tarkka, ei tarkoita että sen on oltava objektiivisesti kuvattu. Ja se, että joku asia on relevantti, ei välttämättä tarkoita, että sen on oltava ajankohtainen. Ajankohtaisuus on toki ollut toimiva taktiikka relevanssin takaamisessa, mutta nämä kaksi asiaa eivät ole synonyymejä. Tämän ymmärtäminen on ollut haastavaa, koska ajankohtaisuus on ollut niin keskeinen piirre journalismissa, että se näkyy esimerkiksi sanassa “journalismi”.
Kahdet markkinat on ehkä parhaiten ymmärretty ongelmakohta, koska sen vaikutukset liittyvät suoraan rahaan. Tässä mallissa on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen ongelma on se, että mainosmarkkinat toimivat nykyään kaikissa digitaalisissa pinnoissa, ei pelkästään journalistisissa pinnoissa, ja journalistisen pinnan erityislaatuisuuden osoittaminen on ollut hankalaa. Toinen ongelma on se, että alustoilla välitetyssä journalismissa alustojen mainokset ovat aina ennen tiedontuottajien mainoksia. Tämä väistämättä vähintään puolittaa tiedontuottajien mainosmarkkinan.
Differentaation osalta koko oletus oli kyseenalainen jo radion myötä, mutta erityisesti digitaalinen sisältö voi olla yhtä aikaa kattavaa ja tarkkaa. Se ei voi olla tällaista silloin, kun toimintamalli perustuu keskitettyyn, ammattimaiseen tiedontuottoon, mutta muilla tavoilla tuotettuna se voi toki olla sellaista.
Kuvasin äsken journalistisen liiketoimintaparadigman diagnoosin, missä on journalistinen toimintamalli joka on rakennettu pimeyden aikakaudelle. Lisäksi on uusi toimintaympäristö, joka on täynnä valoa. Syy siihen, että toimintamalli ei ole vielä muuttunut on se, että aiemman toimintamallin geenit tukevat toisiaan tavalla joka tekee hankalaksi uuden toimintaympäristön vaatiman evoluution. Nyt pitää tunnistaa se, millainen eliö tähän uuteen toimintaympäristöön voi kasvaa.
On olemassa joitain uskomuksia, joihin luottaisin tukevina lähtökohtina uudenlaiselle journalistiselle liiketoiminnalle.
Ensinnäkin relevantille ja tarkalle tiedolle on kysyntää. Kuten mainitsin, nämä näyttäytyvät asiana, että oli nk. funktio tällaiselle tiedolle mikä tahansa, niin ihmisyhteisöissä ja miksei eläimilläkin on aina tarvetta tällaiselle tiedolle.
Toinen asia, joka usein ymmärretään väärin, on se, että journalismin arvo ei ole tiedon tuottamisessa. Journalismi on tiedon tuottamista, mutta sen arvo syntyy tiedon julkistamisesta. Jos hyväksyt oletuksen siitä, että tiedolla on arvoa vain jos jollain muulla ei ole kyseistä tietoa, ja oletuksen siitä että journalismi on tiedon julkistamistoimintaa, niin silloin on selvää, että journalismin arvontuotto perustuu siihen että se vie tiedolta pois arvoa. Eli journalismi rakentaa niin kutsuttua informaatiopariteettia eli tiedon tasa-arvoa. Tällä informaation tasa-arvon tuotolla on arvoa monille, koska monilta puuttuu tietoa mitä muilla on. Arvo ei ole niin suurta kuin vaikkapa konsultoinnissa tai yksityisessä tutkimuksessa, jossa tuotetaan uutta tietoa harvoille, mutta mikäli riittävän monelta puuttuu tietoa, voi journalistisen tiedon tasa-arvon tuottamisen nähdä kannattavana toimintana.
Kolmas asia on se, että ihmiset välittävät asioista. On olemassa tiettyjä, usein tarkkoja aiheita, jotka ovat ihmisille niin tärkeitä, että ihmiset ovat valmiita käyttämään aikaa ja resursseja niiden parissa.
Joitain uusia tukipilareita on mahdollista rakentaa näiden uskomusten päälle. Yksi olennainen tukipilari on se, että journalismin palvelulupaus on muutoksen ymmärrettäväksi tekeminen. Eli se, että otetaan joitain asioita, joista ihmiset välittävät, ja kerrotaan miten ne ovat muuttumassa tai mikä niitä uhkaa. Siitä ihmiset ovat valmiita maksamaan.
Toiseksi ne asiat, joista ihmiset välittävät, voivat olla myös sosiaalisia objekteja, joiden ympärille ihmisyhteisöt kerääntyvät.
Kolmanneksi, ja tätä ei ole oikein osattu hyödyntää nykyisissä toimintamalleissa, on se, että hyödyllistä tietoa voi kerryttää ja kertyneellä paljastetulla uudella tiedolla voi erityinen, lisääntyvä, ehkä eksponentiaalisesti kasvava arvo. Tämä näkökulma on sellainen, mistä esimerkiksi seuraavan puhujan ajatukset saattavat tukea, sillä tekoälyyn perustuvilla malleilla pystyy ajoittain tekemään tällaista tiedon kumuloitumisen kasvamisen arvologiikkaa.
Yleisimmällä tasolla olennaisin näkökulma on se, että me ymmärrämme että olemme siirtymässä läpinäkyvyyden digitaaliseen yhteiskuntaan, missä tietyt perusoletukset kuten vaihdanta ja tuotteet toimivat eri tavalla kuin aiemmin. Siinä merkittävässä siirtymästä harmaasta pimeydestä valoon ei riitä, että pohdimme vain tätä miten-kysymystä, eli kysymystä toimintatavasta. Sen sijaan on lähdettävä liikkeelle näistä miksi-kysymyksistä, jotta evoluutio siinä, mitä journalismi on, voi tapahtua uuden toimintaympäristön ehdoilla.
