Sinis nousevat pyramiidit, kunis elää ihminen: Ajatuksia longtermismista
Jälkimoderni yhteiskunta, jossa elämme, on Ulrich Beckin vanhan kuvauksen mukainen “riskiyhteiskunta” (Giddens): henkilökohtaiset ja yhteiset onnettomuudet, epäonnistumiset, katastrofit ja tuhot eivät enää ole mielestämme kohtalon ivaa. Sen sijaan syytämme niistä omien tekojemme ja päätöstemme seurauksia. Tällaisessa yhteiskunnassa yhä pienempi osa riskistä on luonnollista ja vääjäämätöntä. Riskejä ja niistä seuraavia kriisejä ei välttämättä ole enempää tai vähempää kuin aiemmin, mutta riskien painoarvo päätöksissä, suunnittelussa ja varautumisessa on aiempaa suurempi, koska riskit tunnistetaan itseaiheutetuiksi ja kuvitellaan, että niihin voidaan vaikuttaa.
Riskiyhteiskunnalla on konkreettisia seurauksia. Ilmastonmuutosta pidetään yleisesti ihmisen aiheuttamana, yritysjohtajat saavat potkuja pörssikurssin notkahduksia aiheuttaneiden päätösten vuoksi, ja henkilökohtaisia huonoja valintoja tehneet ihmiset eivät välttämättä saa kanssaihmisiltä armoa. Näin ei aina olisi ollut.
Kyse ei siis ole enää siitä, mitä luonto tekee meille, vaan siitä mitä me teemme luonnolle.
Ajattelutapojen muutos on merkittävä, ja vaikuttaa esimerkiksi uskontoihin. Riskiyhteiskunnassa uskontojen tilalle ilmestyy näennäisen sekulaareja uskomusjärjestelmiä, kuten maailmanloppua povaava apokalytismi ja ikuisuutta lupaava longtermismi.
Apokalytismi
Apokalytismi on usko siitä, että elämme vääjäämättömän lopun aikoja. Ajan tai ihmiskunnan olemassaolon päättyminen on monien uskontojen keskeinen dogma: kristinuskossa ja Islamissa puhutaan tuomionpäivästä ja erityisesti monet kristinuskon eri lahkoista kuten mormonit ja jehovat ovat syntyneet erilaisista välittömän tai ohitetun maailmanlopun kertomuksista; viikingit taas uskoivat Ragnarøkkr’iin. Jälkimodernin apokalytismin ei tarvitse ennustaa etukäteen päivää, jolloin kaikki loppuu. Riittää kun tarkastelee tilastoja ja faktoja Malthusin väestöennusteista ilmastonmuutosanalyyseihin.
Apokalytismi on haitallinen ja virheellinen ajattelutapa. Se on haitallinen, koska vääjäämättömyys lamauttaa. Se on myös virheellinen, sillä ideologian perusoletus on se, että nykyisten elämäntapojen ja ajattelutapojen muutos tarkoittaa kaikkien mahdollisten elämäntapojen ja ajattelutapojen loppua. Näin ei ole.
Longtermismi
Apokalytismiä kiinnostavampaa on pohtia toista ääripäätä: longtermismia. Longtermismi on pohjavireeltään positiivinen, jopa opportunistinen ideologia, jonka perustavanlaatuisena havaintona on se, että elämä on jatkuvasti muuttunut paremmaksi ja talouskehitystä on tapahtunut.
Longtermistit tavoittelevat ikuista elämää ihmiskunnalle, ihmiskunnan digitaalisille jälkeläisille, ja välillä myös itselleen. Tästä syystä longtermismi on
- post-climate: tavoitteena on ohittaa ilmastokriisi ja maapallon vääjäämättä rajalliset resurssit valloittamalla exoplaneettoja (tässä on kunnostautunut mm. Elon Musk)
- post-human: tavoitteena on ohittaa ihmisen vääjäämätön äärellisyys rakentamalla kognitiivisia kyborgeja tekoälyn avulla (OpenAI:n Altman), aivojen digitalisoinnilla ja biohakkeroinnilla
- post-life: tavoitteena on myös pidentää hauraan ihmisruumiin elinikää äärettömän pitkäksi
Näiden ja muiden longtermististen konkreettisten tekojen ja tutkimusavausten taustalla on moraalinen näkemys: jokainen ihminen on yhtä arvokas — eli hän nyt tai tulevaisuudessa. Koska longtermistit ajattelevat, että suurin osa ihmisistä elää tulevaisuudessa, tulee heille eettinen velvoite arvioida kaikkia tekoja ensisijaisesti tekojen pitkän aikavälin vaikutusten perusteella.
Vieraantuminen nykyisistä ongelmista ja nykyhetkestä tekee longtermismin tavoitteiden toteutumisen mahdottomaksi
Longtermismi on kiva ja houkutteleva uskomusjärjestelmä, koska se lähtökohtaisesti uskoo että parempi maailma voi olla mahdollinen. Ideologian premissit hyväksyen on kuitenkin mahdollista esittää kahdenlaista kritiikkiä longtermististä toimintaa kohtaan. Jaan nämä kritiikit yhteiskuntakritiikkiin ja ihmiskäsitykseen liittyvään kritiikkiin.
Longtermismin immanentti kritiikki 1: yhteiskunta
Longtermismin tavoite on luoda paratiisi tulevaisuuteen; tulevaisuus, jossa ei ole kurjuutta eikä kuolemaa. Longtermistien keino paratiisin luomiseksi on investoida nykyisten ongelmien korjaamisen sijaan pitkän aikavälin mahdollisuuksiin. Tulevaisuuden ihmisille yhtäläisen arvon antaminen ilman arvon diskonttaamista nykyhetkeen tuottaa virheellisen kalkyylin tällä hetkellä elävien ihmisten kyvykkyyksien ja voimavarojen parantamisen hyödyistä ja arvosta. Longtermismin paratiisi rakennetaan nykyään elävien ihmisten kalmiston päälle — tuhoamalla valtava määrä tällä hetkellä olemassaolevaa ihmisten potentiaalia.
Tulevaisuudentutkijana tämän voi sanoa toisinkin: longtermismin “efektiivinen altruismi” pitkälle tulevaisuuteen ei ole perusteltavissa, sillä investointien arvo tulevaisuudessa on sumea. Vaihtoehtoinen investointi olisi kehittää muutoskyvykkyyttä juuri nyt esimerkiksi tarjoamalla koulutusta ja terveydenhuoltoa niille, joilla sitä ei ole. Suuressa mittakaavassa tällaiset investoinnit kuitenkin lisäävät uusia ääniä niiden joukkoon, jotka kuvittelevat ihmiskunnalle tulevaisuuksia. Se ei ehkä tunnu yksittäisten päätöksentekijöiden kannalta houkuttelevalta.
Onkin niin, että longtermismi on erityisen suosittua hyväosaisten keskuudessa, erityisesti Piilaaksoaffilioituneessa Burning Man -yhteiskuntaluokassa. Longtermismi on houkuttelevaa, koska tavoitteena on turvata ihmiskunnan tulevaisuus jättämällä huomiotta nykyinen kurjuus ja ilman tarvetta vaatia nykyisen talousjärjestelmän systeemimuutosta.
Longtermismin immanentti kritiikki 2: ihminen
Kuten on käynyt monien muidenkin uskomusjärjestelmien kanssa, myös longtermismin yhteiskunnalliset tavoitteet muuttuvat vaatimuksiksi yksilöille.
Longtermismi lupaa kannattajilleen, että he voivat olla vapaita (vain) tekemällä itsestään ja yhteiskunnasta ikuisen.
Lupaus ikuisuudesta esiintyy kaikkien merkittävien uskontojen opinkappaleiden keskiössä. Usein ikuisuutta luvataan vasta kuoleman jälkeen, mutta perusajatus on sama: ihminen on äärellinen koska tarvitsee jatkuvasti muita ihmisiä ja yhteisiä resursseja, ja koska ihmisen elämä päättyy ennen pitkään. Uskonnot lupaavat äärettömyyttä: ajatusta siitä, että mistään ei tarvitse todella luopua.
Luopuminen on kuitenkin välttämätöntä, jotta hetket, asiat ja ihmiset voivat olla arvokkaita. Vapaus, nimittäin, on viime kädessä vapautta käyttää aikaa — joten siihen kuuluu vääjäämättä riski siitä, että aikaansa käyttää väärin.
Ainoastaan elämän rajallisuus tekee jokaisesta hetkestä arvokkaan; ja jokaisesta valinnasta tärkeän. Jos aikaa olisi loputtomasti, ei olisi mitään syytä käyttää aikaa johonkin tiettyyn asiaan juuri nyt. Ainoastaan se, että on pakko valita mitä tekee mahdollistaa sen, että pystyy arvostamaan sitä mitä tekee.
Longtermismi on houkutteleva ideologia teknologia-optimistille, koska me tosiaan tunnumme olevan lähellä teknologisia murroksia joiden avulla ikuinen elämä tulee mahdolliseksi — kenties jo joillekin heistä, jotka ovat nyt elossa. Tämä perimmäinen tavoite on kuitenkin virheellinen. Arvokas elämä ja vapaus syntyy äärellisyyden vuoksi, ei siitä huolimatta
Longtermismi on uskonnollis-kapitalistinen uskomusjärjestelmä vailla uskonnon ja kapitalismin parasta puolta: uskoa ihmisten yhteisiin kyvykkyyksiin
Longtermismi korruptoi tavoitteen modernista yhteiskunnasta riskiyhteiskuntana, jossa olemme ohittaneet kohtalonuskon. Kun longetermismi korvaa “iänkaikkisen elämän” “pitkän aikavälin kukoistuksella”, “tuonpuoleisen” “pitkällä aikavälillä”, Jeesuksen Muskilla ja “tuomionpäivän” “singulariteetilla” uskomusjärjestelmä trivialisoi systeemimuutoksen transformaatioksi, joka toisintaa kristillisen mytologian myyttejä ja tarinoita. Longtermismin muutoskertomuksessa hyvä syntyy “sitten joskus”, toisena aikakautena. Ja jos longtermismin dogman mukaisesti ei toimita, kohtalona on apokalyptinen eksistentiaalinen kriisi, kuten talousjärjestelmän romahtaminen.
Systeemit, kuten ihmiskunta, eivät kuitenkaan muutu jonkin systeemin osa-alueen kriisin vuoksi. Itse asiassa voi käydä juuri päinvastoin. Ihmiskunta (systeemi, jonka osa-alueita ovat esimerkiksi ihmiset, talousjärjestelmä, kaupungit, yhteiskunnat, politiikka, teknologia, kulttuuri, ja niin edelleen) saattaa jopa hyötyä siitä, että nykyinen talousjärjestelmä romahtaa, vaikka romahdus onkin eittämättä ongelma monille longtermismin kannattajille. Samaan tapaan kuin talousjärjestelmä hyötyy yksittäisen yrityksen konkurssista, myös ihmiskuntajärjestelmä saattaa hyötyä talousjärjestelmän konkurssista.
Olennaista ei olekaan kammitsoida tulevaisuutta nykyisten käsitysten rajoihin kehittämällä sitä erittäin pitkän aikavälin investoinneilla, vaan rakentamalla nykyisyyteen mahdollisimman voimakkaita kyvykkyyksiä kriisiytyneiden ihmiskunta-systeemin osa-alueiden ohjaamiseen uusiin tasapainotiloihin. Longtermismin tavoitteet täyttyvät parhaiten, kun ihmiskunta pyrkii maksimoimaan nykyiset muutoskyvykkyytensä.
Siksi vaihtoehtona sekä apokalytismille että longtermismille voi esittää “voimaannuttavaa egalitarismia”, joka palauttaa vastuun yhteiskunnan tulevaisuudesta nykyhetkeen ja jokaiselle. Efektiivisen altruismin investoinneissa olisi syytä priorisoida moniäänisyyttä ja kykyä määrittää ihmiskunnan tulevaisuus nykyisten tulevaisuuskäsitysten sementoimisen sijaan.
Hankalaksi tämän tekee se, että yhä useammin investoinneista pystyy päättämään yksittäinen ihminen, ja yksittäisen ihmisen toiveet ja tavoitteet eivät aina vastaa ihmiskunnan toiveita ja tavoitteita. Ylpeys ehkä kuitenkin kannattaisi niellä, kuten Uuno Kailas huomauttaa pyramiidilaulussaan:
Te faaraot, uneksijat
pyramidi-unien,
te olkaa tervehdityt
yli vuosien tuhanten.
Ohi kuoleman ahnehtivan,
ajan kaukaisuuksia päin
te unenne sinkositte
pyramiideja pystyttäin.
Te olkaa tervehdityt
yli vuosien tuhanten.
Sinis nousevat pyramiidit,
kunis elää ihminen.
Kukin meistäkin mittansa mukaan
pyramiidin pystyttää.
Ja sen sydämessä unta
pian nukumme sikeää.
Kuin faaraot, hiljaisina,
kuin toukat kuoressaan.
Pyramiidi pysyy ja nähdään.
Mutta faarao unohdetaan.
